Häpeä on asia, joka vaikuttaa Seritatyössä monella tavoin. Seksuaaliväkivaltaa toiseen henkilön kohdistanut ihminen elää usein häpeän tunteessa, aivan kuten seksuaaliväkivaltaa kokenutkin. Myös huoli siitä, että pelkää satuttavansa toista ihmistä, aiheuttaa usein häpeää. Häpeä on vaikea asia, sillä se pyytää piilottamaan ja kätkemään. Väkivallan katkaisemisen tai ehkäisemisen mahdollistumiseksi tulisi kuitenkin nähdä ja ymmärtää. Tulee erottaa väkivaltainen teko ja ihminen sen takana.
Myös lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen omaava henkilö tuntee useimmiten itseinhon ja häpeän tunteen. Keskityn tässä kirjoituksessa erityisesti juuri tähän. Hyväksyntä omasta seksuaalisesta mieltymyksestä toimii perustana muutokselle. Erityisesti lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen omaavat usein kamppailevat hyväksymisen kanssa, joka olisi vastavoima häpeälle. Seksuaalista mieltymystä vastaan taistelu on kuin päättymätön tarina. Nykytietämyksen mukaan seksuaalinen mieltymys on varsin pysyvä osa ihmistä ja taistelu omaa mieltymystään vastaan tai sen kieltäminen lisäävät yksilön kokemaa tuskaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ihmisen tulisi seurata omaa mielihaluaan. Jokainen meistä kohtaa elämänsä aikana mielihaluja ja yllykkeitä, joiden mukaan emme lähde toimimaan. Ihminen voi vaikuttaa omaan käytökseensä, joka auttaa välttämään seksuaalisia väärinkäytöksiä ja lisää tyytyväisyyttä ja mielihyvää. Oman seksuaalisen mielihalun hyväksyminen ei tarkoitakaan jonkin asian sallituksi tekemistä, vaan tosiasioiden tunnustamista. Hyväksyntä mahdollistaa voimavarojen kiinnittämisen nykyhetkeen ja vähentää tuskaa. Lapsikohteinen seksuaalinen kiinnostus on vain yksi osa kokonaisesta ihmisestä.
Sosiaalipsykologi Janne Viljamaa on kuvannut teoksessaan Hirveä häpeä (2018; 33-37) kuinka voimakas ja pitkäkestoinen häpeä voi kehittyä itseinhoksi. Viljamaa käyttää stigmatisoitumista psykologisena terminä, jolla kuvataan negatiivista leimaamista. Stigma voidaan nähdä poikkeavana ominaisuutena suhteessa yhteisön määrittelemään normaaliin. Stigma on niin hävettävä, että kantaja pyrkii piilottamaan sen. Viljamaa lainaa kirjassaan kuuluisaa sosiaalipsykologia Erving Goffmania seuraavasti: ” Goffmanin kuvaaman stigman taustalla on polttomerkki, jolla esimerkiksi orjat aikoinaan merkittiin. Stigmatisoitunut on usein itse innokkaimpana lyömässä itseensä poltinmerkkiä, joka eristää hänet muista. Kun stigmansa kanssa jää yksin, se paisuu järjettömän suureksi.”
Seritatyössä on nähty, että apua haetaan usein pitkään kestäneen sisäisen kamppailun jälkeen. Kärsimystä aiheuttanut seksuaalinen mieltymys on saanut ihmisen usein kokemaan häpeää, huonommuutta, itseinhoa ja voimattomuutta. Ihmiset saattavat kuvata itseään mieltymyksensä kautta, ikään kuin sisäisesti leimattuina. Tuskin kukaan haluaisi valita seksuaalisen mieltymyksen kaupasta itselleen mieltymystä, jota joutuu kätkemään ja joka aiheuttaa kamppailua tai kärsimystä. Mieltymystä, jota ei voi toteuttaa tai jonka täysi toteuttaminen tarkoittaisi seksuaalirikosta ja toisen ihmisen rajojen rikkomista. Onkin erittäin ymmärrettävää, että lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen omaavat henkilöt haluavat kätkeä tämän puolen itsestään. Se on kuin sotkuinen huone, jonka haluaa pois näkyvistä, mutta se ei häviä mihinkään oven sulkemalla.
Hyväksymisellä, toisen ja itsensä kohtaamisella on voima, jota on vaikea täysin käsittää. Russ Harris on kirjoittanut osuvasti kirjassaan Onnellisuusansa (2016; 165): ”Mitä enemmän yritämme kääntää selkäämme hirviöillemme, mitä enemmän yritämme olla katsomatta niitä, sitä suuremmilta ja pelottavammilta ne vaikuttavat. Vain puolittain näkyvissä olevat, pelottavat varjot nurkassa ovat paljon uhkaavampia kuin asiat, jotka näemme selvästi. Juuri niistä syistä kauhukuvien hirviöt vaanivat aina pimeydessä. Jos ne tuotaisiin kirkkaaseen päivänvaloon, ne eivät näyttäisi läheskään yhtä pelottavilta.”
Harris on minusta sanoittanut näissä lauseissaan upeasti sen, miten epämiellyttävän hyväksyminen ja ymmärtäminen voi auttaa ihmistä ohjaamaan elämäänsä mielekkääseen suuntaan. Suuntaan, jota me ihmiset usein tavoittelemme, mutta emme ole ehkä osanneet tai pystyneet valitsemaan oikeita reittejä.
Sexpon seksuaalipoliittisessa ohjelmassa (Ahtola, Forsström& Paalanen 2019; 138-141) yhdeksi poliittiseksi vaatimukseksi on nostettu harvinaisten seksuaalisten mieltymysten stigman poistaminen. Vaatimus kuulostaa toki ruusunpunaisen idealistiselta, mutta sen perusteluissa kiteytyy asian tärkeys. Kirjoittajat toteavat, että epätavallisen seksuaalisuuden aiheuttama syrjäytyminen lisää ongelmallista käyttäytymistä ja uhriksi joutumista. Kirjoittajat ovat avanneet, kuinka arkikäsityksissä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja lapsiin kohdistuva seksuaalinen kiinnostus mielletään usein samaksi asiaksi. Lisäämällä ymmärrystä seksuaalirikoksiin johtavista olosuhteista ja yksilöllisistä vaikuttavista tekijöistä, voidaan tätä eroa mieltymyksen ja tekojen välillä tuoda selvemmäksi. Olennaista on myös, että stigman vähentyessä, esimerkiksi yhteiskunnallisen keskustelun myötä, avun hakemisen kynnys madaltuu ja ennaltaehkäisevä työ mahdollistuu laajemmin. On helppo yhtyä kirjoittajien ajatukseen, että seksuaalineuvonnan ja seksuaaliterapian matalankynnyksen palveluilla on tärkeä osansa nuoruusiässä lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen itsessä havainneiden henkilöiden syrjäytymisriskin vähentämisessä. Näiden joukkoon haluaisin lisäksi lisätä seksuaalikasvatuksen, jossa nuorille puhuttaisiin lapsikohteisesta seksuaalisesta kiinnostuksesta asiana, jonka kanssa selviämiseen on saatavilla apua. Olen kirjoittanut paljon siitä, miten tärkeää on oman seksuaalisen mieltymyksensä hyväksyminen. Jos taas ajattelemme, mitä kasvatus- sosiaali- ja terveysalan ihmiset tarvitsevat, niin korostaisin ymmärryksen, tiedon ja kokonaisen ihmisen näkemisen tärkeyttä. Nuoruusikä on täynnä myllerrystä ja lapsikohteisen seksuaalisen kiinnostuksen itsessään havaitseva nuori on vaikeassa tilanteessa, mikäli hänen luottamuksensa ansainnut ammattilainen tai muu aikuinen, tuomitsisi hänet, kääntäisi hänelle selkänsä tai ei vain pystyisi vastaanottamaan nuorten kertomusta.
Stigman hälventäminen ei ole koskaan ainoastaan yksilöiden asia. Meillä jokaisella on roolimme.
Lapsikohteisen seksuaalisen mieltymyksen omaavakin henkilö voi rakentaa itselleen mielekästä elämää, eikä mieltymys tarkoita tietä seksuaalirikokseen. Pyritään yhdessä pesemään leimojen jälkiä, ne palvelevat lähinnä pelkoa, jota emme tarvitse tähän maailmaan yhtään lisää.
Minja Lappalainen
Seritatyö, Oulu